I have a dream

Juha Itkonen kirjoittaa Omatalous-lehden (marraskuu 2007) kolumnissa tiestään kirjailijaksi. Hänen mukaansa ensin se oli vitsi (Itkosesta tulee kirjailija), sitten unelma ja lopulta totta. Lainaan Itkosta:

Unelmilla ei ole suoraa yhteyttä onneen. Se on valitettavaa, mutta ei lainkaan vähennä unelmien arvoa. Unelmointi on nimittäin inhimillistä, kenties inhimillisintä meissä. Ihminen on yhtä kuin unelmansa, kävivät ne toteen tai eivät.

Itkonen kirjoittaa leppeästi, kuten Tapiolan asiakaslehteen sopii kirjoittaa. Nuori runoilijanplanttu ei tiedosta unelmien nurjaa puolta, ja jo menestynyt kirjailija ahdistuu joskus tyhjässä huoneessa omista ajatuksistaan, sen Itkonen myöntää. Äsken siteeraamani loppukappaleen luettuaan voi kuitenkin kääntyä rauhallisena omien unelmiensa ääreen ja uskoa jo unelmoimalla luovansa parempaa tulevaisuutta.

Kun mietin omia ammatillisia unelmiani, monet niistä liittyvät toimivaan, elävään koulukirjastoon. Kouluni kirjasto on varmasti jonkun märkä uni, sillä epätasa-arvo näissä koulukirjastoasioissa on Suomessa suurta. Vaikka moni unelmani on toteutunut, uusia on tullut rutkasti lisää. Kuten aina, kun unelmasta väännetään totta, on tullut myös kolhuja ja jäänyt arpia: olisiko kirjastojärjestelmä sittenkin pitänyt olla toinen, miksi en taistellut ja rukoillut remontissa vielä lisää tilaa kirjastolle, miksi en edes kahta neliötä?...

Lempiajatelmiani on Alberto Moravian Roomatar-romaanista poimittu ”jokainen rakentaa oman paratiisinsa keskelle jonkun toisen helvettiä”. Miete on joskus varjellut minua kateudelta, mutta kuka voi varjella itseään omilta unelmiltaan? Itkonen päätyy kirjailijanunelmineen akuuttiin kriisiin, joka johtaa hänet selväjärkiseen tilanteenarvioon. Hän modifioi unelmiaan; päätyy moneksi vuodeksi toimittajaksi. Unelma kirjailijan työstä nostaa myöhemmin taas päätään ja käy toteen. Itkonen nousee tuhkasta sen verran teflonoituna, ettei kirjailijanhelvetti enää polta poroksi.

Oma unelma voi siis todellistua omaksi helvetiksi. Mitä silloin voi tehdä? Jatkuvalla, vereslihaisella tilanteenarvioinnilla voi välttää pahat umpikujat: päämäärää voi muuttaa tai pyrkiä sitä kohti toista kautta. Jos unelmointi on meissä inhimillisintä, unelmamme ovat sitä myötä hauraita ja me olemme heikkoja niitä takaa-ajaessamme. Ovatko omat koulukirjastounelmani realistisia? Riittävätkö voimavarat näin paljoon vai heitänkö vähätkin resurssit hukkaan tavoitellessani mahdottomia? Entä olenko luomassa kirjastoa oppilaiden käytettäväksi vai satunnaisten vieraiden ihailtavaksi? Vastaako kirjastomme nykylasten tarpeita vai rakentuuko se 30 vuotta vanhojen arvojen varaan?

Jatkuva tilanteenarviointi voi pelastaa pahoilta erehdyksiltä. Tärkeää on myös se, ettei ole yksin. Yksittäisellä ihmisellä voi olla outoja unelmia. (Klassinen esimerkki lienee Hitler.) Jatkuvassa vuorovaikutuksessa muihin (koulukirjastorintamalla tämä tarkoittaa oppilaita, opettajia, koulukirjastoväkeä, kirjasto-osaajia ja ammattilaisia kirjastomaailman eri lohkoilla) omia unelmiaan voi testata ja päivittää. Koulukirjasto 2.0 ei synny yksin kirjoja muovitellessa, vaan verkossa.


Maslow´n tarvehierarkia asettaa ongelmanratkaisun vasta ylimmälle tasolle. Perusperiaatteen mukaan ihminen tarvitsisi ja voisi käyttää tietoa vasta sitten, kun kaikki muut asiat ovat kunnossa. Maslow kuitenkin itsekin totesi, ettei tarpeiden tyydytys noudata hierarkiaa: ihminen voi tarvita tietoa enemmän kuin ruokaa, vaikka olisi nälissään. (Tämän takia kouluterveydenhoitaja pyysi, ettei kirjastoa pidettäisi auki ruokatunnin alkupuoliskolla.) Hannele Koivunen on kuulemma käsitellyt asiaa kirjastomaailman vinkkelistä jo 80-luvulla, mutta rikkaan vanha on köyhän uusi. En ainakaan vielä ole kuullut teesiä ”Kirjasto tarvitaan kouluun siinä missä ruokalakin”. Unelmoikaamme peruskoulusta, joka tarjoaa oppilaille lämpimän lounaan, perustiedot ja -taidot sekä avoimen pääsyn monipuolisille tiedon lähteille.


Kahdeksanvuotias Amanda haluaa tietää, montako piikkiä siilillä on. 59-vuotias Sauli haluaa tietää, kuka on Malawin sisäministeri. Molemmilla on tarve tietää, ja voimme vain toivoa, että kumpikin pääsee tiedon luo. Saulin työpaikalla on hyvä kirjasto ja tietopalvelu ja hänellä on internet koko ajan käden ulottuvilla. Saulin suhteen voimme olla melko huolettomia. Toivottavasti Amandan koulussa on kirjasto. Voihan ymmärtäväinen opettaja hakea tiedon Amandalle muutenkin, mutta jos Amanda voi itse mennä kirjastoon hakemaan tietoa, olemme lähempänä unelmaamme oppilaasta itsenäisenä tiedonhankkijana ja tiedonrakentajana. Tätä unelmaa pitää päivittää, mutta tästä ei saa luopua, eihän?